— Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan usein aamusta iltaan… Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen miehen komppaniiassa… — Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä toimeentulee kuin tottuu…
— Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä… Ei välitä mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii…, puree vain hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin sanoneen?
— Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.
Minä kiihdyin ja melkein huusin:
— Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? — Minä tunnen etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista itsetajuntaa… Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan tunteideni kuohussa. — Mikä? — Ei mikään! — Tyhjää kaikki ja — tyhjäntoimittajia kaikki… kulutetaan turhaan valtion varoja — ennestäänkin köyhässä maassamme!… Ja henkielämä — hmhyh sentään! henkielämä on takapajulla! — Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä? Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?… — Haa! — lopetin minä juhlallisesti — milloinkahan valistuneemman ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, — sen, sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! — —
Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:
— Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! — Onhan sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla olemassa!… Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea hallitus, joka sen kustantaakin. — — Mitä kirjallisuuteen tulee, niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! — ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista minunkin olisi vapaus lainata.
— Sitäpaitsi — jatkoi vänrikki — on näistä kasarmeista paljonkin hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin kansanopistoja, joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, — tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii toisenkin pillin mukaan tanssimaan, — vai mitä?
Minä myönsin ja sanoin: