— Saatatpa olla oikeassakin! — — Äskeinen tunteiden purkaus oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.
Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe arkipäiväisemmälle tolalle.
— Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.
Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen varalta.
— Niin se meilläkin oli — puuttui puheeseen vänrikki — kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä makkaraa… ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat…
Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan elävänä mielessä, mitenkä he olivat tehneet.
— Muistanpa kerran — jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen, — kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi… Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa — ja me Frilundin kanssa — tanssasimme jenkkaa muistaakseni… Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti — ja meillekkös hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa, makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa — ja Santun siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa — niin purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. — Hahhah! nauroi vänrikki, — voi sentään niitäkin aikoja!… Olimme me silloin aika velikultia… — Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.
Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä. Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan, ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa. Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa kuin ennen ajatuksissani?… Kentiesi olenkin ollut sokea —? Niissä ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. —
IX.
Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä, vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto! Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä miellyttää?