— Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.
— Minäkö?… miksikäs minä en tuntisi…
— Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka olen pukeutunut sinelliin! — minä lausuin tämän sanan mahtavasti, äänenpainolla.
Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän kuullut!…
— Keneltä sitten?
— Tytöt sanoivat koulussa…
— Vai niin…
Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani, mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin, — olihan se ollut! — miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia j.n.e. —
— Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.
— Kävelläkkö!… miksikä ei?