— Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt…
— No voi tuota otusta!… — mutta kyllä kai silti sotilasten kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi tahdoin omistaa.
— Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. —
Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.
XI.
Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi, sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.
Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut, antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei ollut, — minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi, näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta, vähäpätöiseltä.
Seuraavana aamupäivänä — tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen — seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.
Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää — sen älysi tuhmempikin — vaan se tähtäyslinja — vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.
— Kun minä olin nuori — selitti kapteeni — ja minulla oli morsian — joka nyt on minun rouvani — niin… — helvetti, Kivikangas! — nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti: