— Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, — se, joka nyt on minun rouvani — niin illoin, maatapannessani… aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) — ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) — ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni… ymmärrättekö, mitä, hah? —
Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.
— Se — jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta — oli nyt ajattelemista… minä näin hänet ajatuksissani. — Samalla tapaa teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!
— Noh, Korkala, mitä se nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. — Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen täytyi haipua.
Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.
— Hah, oletko sinä koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.
— Joo, herra kap… kuiskasi puhuteltu ujosti.
— Ahaa, ahaa! — sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.
Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.
— Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.