— Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls…
— No älähän nyt viitsi tässä… eikö sieltä muita tullut — tuttuja?
— Kyllä niitä huomenna tulee…, vai niin että sinä olet sotamies!… Että sinä, joka…
— Jopa… niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.
Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.
— Kuules ta! — pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.
— Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!…
(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).
Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.
Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan ottamaan.