* * * * *
Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin taas valtasi minut tavaton hiihtointo.
Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy poveen.
Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan olin siitä muuta ajatellutkaan.
XIII.
Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme samassa matkueessa.
Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari, kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.
— Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.
— Kah… totta vieköön… sinäkö se olet! — ja sotamiehenä! — no terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!
Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.