Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle — ja itselleni.
Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.
Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo… Ja minä olen niin nuori…
Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. — —
* * * * *
Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille esitelmille.
Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa; saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja huomaavaisuuteni vireillä.
Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. — Mikäpä se pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen tahi oli nostamatta.
Ei olisi luullut viitsivän! — Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi kunniaa, — kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan päällikön kynsiin.
Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. — Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!… Ja onko mitään sääntöä poikkeuksetta!…