Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista" huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden tunne asui todellakin povessani…
Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen "na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah mik' onpi elon tääll'…", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä… Silloin unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta ja veljelliseltä.
Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta. Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen vuorokauden arestilla…"! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä ja siitä…"! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että… niin varoitetaan rangaistuksen uhalla…" j.m.s.
Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli — niinkuin ne aina pitävät — vielä opettavaisen, kasvatusopillisen nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä, kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla — ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. — Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:
— Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona, kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina tummansinisen taivaan korkeudessa…
Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot nousivat rintaani; — aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa yksinäni kuutamossa kuljen.
Ollappa nytkin vapaudessaan!
Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! — —
Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään haaveilupaikka… Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni — kylmettyä ja kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! —
Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja istahdun pöytäni ääreen.