Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut käynyt. — — —
XII.
On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani. Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut majavahtini.
Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle, luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja katkeruudella.
Niin, kyllähän se niin on… niin kai sen täytyy olla… sotamies on isänmaanpalvelija… hmhyh!… hänen tulee uskollisesti ja vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta… ja isänmaata… olla nöyrä — koiran nöyryyttä! — ja kuuliainen päälliköilleen — orjan kuuliaisuutta! — … kärsiä kaikkia puutteita… usein kohtaavia vastoinkäymisiä… vilua ja nälkää… ymmärrettävästi viimeiseen veripisaraan saakka…
Mitä! — viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa muistaakseni lauletaan… Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin on täytymys olla… Mutta kumminkin, kuinka voi…
Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; — tuleehan se helposti kylmä, kun ikkunan edessä istuu — ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin mietteisiini — — —
Taattaattaattaat… tuu raa taattaat tam… — alkoi torventoitotus kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen sävelen jo hyvästi ulkoa.
Se se herätti minut mietteistäni.
Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan. Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne karjasivat sen koko olentonsa voimalla — tuon subjektiivisen "minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka "mi_nä_!"