Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun verran viehättänyt, minua ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen — ja irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.

* * * * *

Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade. Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton — kuin minäkin!

Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.

Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan — edes nuorempana ollessani — ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista… Seisoa siinä ja kuunnella tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata! Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä, mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. — Etenkin kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan — ruununkapine, jota joka päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita temppuja.

Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni, vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran, kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani armollisesti: — No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut oppivanne! Hyvin menee… Levähdetään nyt vähän — tahi mennään tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".

Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon, jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! — sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja tuskaisa tunne painosti sydäntäni.

Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa päivän sanomalehden, — ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä lueskella, — hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.

— Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.

— Opetatte? — Helvetti! — ette te siellä saa opettaa! — Ulos sieltä heti!