— Vai uudet lakit! — — —
Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi.
Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.
Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme ensimmäisinä niitä käyttämään.
— Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina liikutuksesta.
— Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus jo alkoi laimeta.
— Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä äänellä — se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla… ajatteles! — sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan numero… niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin itsekseen: — Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!
Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle, kysyi hän kummeksivasti:
— Mitä? — eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? — Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset ja…
— Kyllä, kyllä… ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän nähdään… — Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin vyöllesi?