Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan — vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä — nousin portaita ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin kuulevinani hänen ääneensä nauravan. —
XIV.
Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen, hengästyksissään huutaen:
— Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?… Nyt on tänne pataljoonaan tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia lakkeja — lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!… mitä, eikö lähdetä? — Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin sanaakaan virkkaa.
— Tuota, tuota… älähän nyt hätäile… niitä lakkejako, joista kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?
— Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.
— Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin näet tarttui toverini innostus. — Vai on tullut ryssä…
— On, on… lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu olevan… shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti rakasti venäläisiä komentosanoja.
— Odotahan, odotahan… eihän tässä nyt hengen hätää…, pannaan sitten vaikka pikommia! —
Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.