En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti virkistävästi.
Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja — omasta itsestäni. Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta, nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:
"Ja torvien ääni se taasen soi,
Pois kutsuvi vapaudesta,
Se rintahan aatokset raikkahat toi —
Sydän sykkivi uljuudesta.
Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää!
Ikävyyksiä ei ole meillä —
Kivääriä tahdomme tervehtää,
Se on ystävä elomme teillä!
Niin armashan meillä on syntymämaa,
Jonk' eistä on helppoa kuolla! —
Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa,
Sitä konsana emme me puolla!"
Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi on värittänyt koko kasarmielämäni. — —
Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani haaveillen.
XVIII.
Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°—10° Cels., alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.
Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein puolen tusinan verran sängyssäni.