"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata… kärsiä vilua ja nälkää…" sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin kokeneeni.
Niin, — nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.
Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut eikä se suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!
Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.
Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä oppia? —
Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.
— Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin koiralla…
Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei hän ole mikään roisto…
Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus oli? — —
Niin kentiesipä sentään muutamat tällekkin alalle olivat aijotut, ja se oli heille parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? — minä, joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? — —