Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan, jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra, joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.
Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa pingotuksessa, käsi korvalla tai — lakitta ollessaan — kädet lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella osasi hän sanoa "herra vääpeli", "ymmärrän herra vääpeli", "Jumala antakoon, herra vääpeli", "ahkeruus on iloni, herra vääpeli" j.n.e.
"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän sille nauravan. — Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan — ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.
Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan. Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa, pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis sillekkin tekemään kunniaa!… Siellä, missä ei meidän toisten silmä mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.
XIX.
Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka liristen juoksi kaivamiansa uria.
Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin niissä — yhdessä Hongénin kanssa — saanut komeat repposet.
Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus, rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti epäiltiin…
Eikä se kumma ollutkaan, — minulta oli puuttunut tosi harrastus.
Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani, joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani, ne valkonauhaiseni!… — — Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja huomauttaa!