* * * * *
— Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ turhaa)?
Ei, — ei se niin voinut olla… minun täytyi vielä koettaa… Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! — sattuuhan sellaista usein…
Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!… jos vähääkään viitsii…
Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin. Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska siellä sunnuntaiksi siivottiin.
Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.
Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.
— Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä astella.
— Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.
— Sinne kyllä saatan tästä lähteä.