— Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen — yö kun oli niin ihana — kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu näkemään…, sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa ainoastaan iltakymmeneen saakka.
XX.
"Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!"
(Juteini).
Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut, koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.
Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia: riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia, pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia… Ja niiden lomassa oli "välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä: kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.
Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta ja ruumiin voimia.
Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta, — ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! — ja tuntuivat niin vilkkailta ja toivorikkailta. — Helsingissä on civis academicus paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet valkolakit…
Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, — palaja pois siltä tieltä!
En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!