Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.
— Vapaehtoinen! — Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan komppaniialleen "hyvänpäivän".
Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. — Ja silloin se alkoi sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.
— Helvetti, vapaehtoinen — hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä kissa — taas (!) te olette tehnyt tuhmuuksia!… ette ole tehnyt luutnantille kunniaa!… olette kaupungilla luvattomassa puvussa kävellyt… te… te olette helvetin huono…! Teillä on sotilaspuku päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!… Mutta minä en laske teitä kaupunkiin, — en ikinä… teette siellä vain tuhmuuksia… helvetti!
— Herra kapteeni — uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä äänellä, — minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja sentähden…
— Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!… olkaa syömättä!… minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään — en ikinä…!
Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. — Ja vielä parin sadan miehen kuullen!
"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.
Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta kaupungissakäynti-oikeudestani — ja sain armon.
— Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, — mutta jos vielä jotain tällaista tapahtuu, niin — — —