Mitä piti minun tähän vastata? — Pitikö minun ruveta selittämään että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? — Minä en vastannut mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.

— Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että olitte luvattomassa puvussa. — Heti paikalla!

— Ymmärrän, herra luutnantti…

Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, — minulla häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja levon.

— Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat minut jo melkein tavoittaneet. — Mitä hän sinulle sanoi — tuo?

— Eipä niin kummia… Kasarmiin käski kiiruhtaa…

— Etkö siis jouda puolista syömään? — ethän ole syönyt koko päivänä!

Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty. Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.

Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi tämä tämmöinen, — se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona. Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja antamaan — saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin vertaistaan — ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa. Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme, joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!" — Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen tuntenut.

Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle tekevät. — Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan se oikeastaan ollut hyvin viatonta, — pikkuisen kävelemään vain sinelli hartioilla… tosin vähän huolettomuutta minulta… mutta se kunnianteko-asia — sepäs nyt oli oikullista! — —