No niin. Kun Parta oli pahalla päällä — ja usein hän Jumala paratkoon olikin! — silloin — minä sanon sen kunniasanallani — oli leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka niskasuonet lyödä poikki.
Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä, käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja, tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada palvelusvuoroja.
Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.
Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra kapteeni, tässä tällä kertaa…", niin varmaan olisi hän tälle huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!
Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin minä kelpasin, taikka paremmin — mihin en kelvannut.
— Helvetti! — sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin komentamaan — vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! — Mitä helvettiä te tulitte tänne palvelukseen?
Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.
— Kyllä te olette aika möröjä — puheli hän taas toisella kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.
— Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? — Mikä se on se mies? karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani kohti, josta oli virheen keksinyt.
— Lukkarila! — tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä korvasta. — Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä "helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?… eikö se tiedä, miten rivissä pitää seisoa?… aika mörö!… — Kaksi palvelusvuoroa sille miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden komentopaikalleen: