— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! — —
Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton —? Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä taistelu?… Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän minä mitään nähnyt… Olisivatko jo pois korjanneet? — näin kuuman aikana… Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! — Ei niitäkään näkynyt… sepä nyt kumma… mielikuvitustako tämä nyt olikin!… Mutta sanoihan hän!…
— Ja että nyt muukin maailma — jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa yhä laajenivat innostuksesta — tietäisi että te tänään olette koko Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän kaikkien sydämmillämme liikkuu… Vieläkin kiitoksia pojat!
— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.
Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:
Astele poika nyt iloisesti,
Ja huolesi kauvas jätä,
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!
— — — — — — —
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!…
Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, — ei varmaankaan!
Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta.
Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja
Napoleonin kuuluisat voittoretket.
Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa — tai viskata lakkini — vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa "eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"… Minä olisin tahtonut juosta, — juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään ampunut… prosenttia…"
Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun: