Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan,
Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
— — —
Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan,
Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että
"sumffati rati rallaa — leei!" — —
Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire, sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo esimakua siitä.
XXIV.
Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.
Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty reippaina pohjolaisina, — mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala, unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.
— Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti, kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista oloista tullaan uppo-outoihin.
Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi kuvaillut, — iloisemman ja hauskemman näköiseksi…
Mutta kentiesi se sitä onkin… Nyt vain muuten niin surkealta ja painostavalta tuntuu… kun on kaikki niin uutta ympärillä… vieras kansa, vieras kieli…