Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat, mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, — vaan eiväthän ne suinkaan tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella…
Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan… kunhan ei vaan ikuteilleen, — päässeekö tuota palaamaankaan enää syntymämailleen!… kukapa sen tietää… jos sattuisi jotain!… kuolisi koleraan tai muuten murtuisi… nuo ne nyt on niitä telttoja.
… Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon… kaikissako noissa nyt ihmisiä asuu!… elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä… silmänkantamaan asti!…
— Bataljo—o—o—n — — — stoi! kuului everstin kimeä komento.
Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se
Krasnoje Seloon leiri…
Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa. Upseerit poistuivat heti teltoilta, — niillä kuului olevan erityiset puurakennuksensa tuolla ylempänä.
— Po palatkam, shaakom marssh!
Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat osoittaa kielitaitoansa.
Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:
— Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!