— Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.
— Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain turvapaikan. — Mutta tyhjähän tämä on!
— Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan; hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.
Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki olivat pitkästä matkasta uupuneet.
— Missäs täällä nyt maataan ja miten?
— Haetaan olkia, jos saadaan.
Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.
Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia levitetään teltan laattialle.
Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle. Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin sanaakaan enää keskenämme, — kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus…
Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin ikävästi jatkuvan vesisateen alla: