— Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?
— Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!…
Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa kovemmin kiväärinsä perää.
Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää? ja jos joku kysyisikin — pilan vuoksi, ei osanotosta, — niin ei kukaan huolisi vastata, — vaikka vähän väsyttäisikin.
Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei saa…
Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla tyhjät — vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, — ainoastaan muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!
Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.
— Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. — Ja jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.
Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää leilimme raikkaammalla vedellä.
Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja puolispaikassa — eräällä pellolla — koettaa hän hieroutumaa korjata muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin salaa muilta: