Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa… mikä ääretön tyydytys siitä on koko olemukselle… mikä suloinen tunne voi hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!…
Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta… Voihan rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne puikahtaa. Ja voihan…
Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin heti utelemaan.
Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä. Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa. Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja… Minä palasin takaisin. —
Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa, vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt levitettiin, — ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista silmällä pitämään, — sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.
Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, — meidän, suomalaisen komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.
Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti, alakuloisesti…
Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan kielletty virittämästä… ei tulitikullakaan saanut raapaista etteivät vihollisen vakoojat — jos niitä nyt olikaan — saisi pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.
Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme. Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja siten voidakseen nukkua.
Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko nousisi!…