Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä, on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.
Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat, joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat… Tuo armas aurinko, kuinka sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! — Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pah…!
Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella, emmekä "haistaa verta."
Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? — En, sillä sitä eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta. Vaan kuumuudesta he hehkuivat — ja harmista. Ja kiroilivat tiheään toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.
Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain. Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, — kaikkien piti sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut… Väliin täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.
Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, — jokainen mies oli kasvoiltaan kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet… Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.
Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti läähättäen… Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" — ja pyyhkäsemme ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin, ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun helteeseen"…
Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset, jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel, näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella leijuu verkalleen outo ilmiö — suuri ilmapallo ylhäällä maasta, ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen… ne ovat jotain taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, — tekevät sieltä yleiskatsauksen…
Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa… Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan ja — tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni pataljoonassa ja hän kyllä tietää…
Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas karkaamme… ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu käyvän kuin unessa…