Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.
Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy… Tuulen nopeudella on vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät umpeen joka taholta.
Me olemme antautuneet. Kapteenimme — lieneekö kunniassaan loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:
"Silloin, niinpä tiedetään,
Enää ei hän lyönytkään,
Hatun painoi alemmaksi,
Muuttui muita lauhemmaksi…"
* * * * *
Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa…
Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi lyönyt.
Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu. Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin seuraavissa sanoissa:
Ja Turkin keisari kaakelimuurista
Katseli kiikarilla,
Kun Suomen poikia marssitettiin
Ylitse Tonavan sillan!
Ja Turkin keisari Tonavan rannalla
Kiroili ja itki,
Kun Suomen poijat ampuivat
Sen panssarilaivat rikki! — — —