— Joo, herra luutnantti! — ja vähän päästä oli hän jo — minä en tiennyt mistä kummasta — tuonut sekä puhtaamman lakanan että siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.
Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. — Luulenpa silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan — ja komeammastikkin kentiesi — sitä minuakin vielä kerran puhuteltanee… Ja tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas niin kauniina, niin kirkkaana…
* * * * *
"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi muuttuminen.
Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin sivilivaatteistani — ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.
Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö —?
Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. — Olivat ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän tunnetta — siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät saavat omituisen kirkkauden… Samantapaisen — jollei samallaisen mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä hetkenä.
Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja juhlallisena yli kamarin laattian. Yks… kaks… yks… kaks… kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni jo vähän niinkuin kohonneen — ainakin kengän korkoa ylemmä. Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen saappaita… Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro. Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni lyövän kiihkeämmin. Yks… kaks… yks… kaks… tykytti sekin. Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen, vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? — Minä, kukapas muu!
Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä, utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota, ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, — ja sotilas oli näin valmis.
Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.