Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, — nehän niin hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin jatkavan:
Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran
Sun varsaasi valjastamaan! —
Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi
Päätänsä paljastamaan…
Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä, olin minä jo kerennyt kasarmin portille.
Samapa se minulle — ajattelin — mitä ne laulavat, — nuot, joiden ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, — minun on laitani toisin: minä tulen sisällisestä pakosta — … minua ne eivät ymmärrä! —
Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta; en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon virtasi, — ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni. Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri, verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti. Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin, mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan. Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. — —
Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala, keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä, rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen, kivääriteline ja matala istuinjakkara.
Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.
Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti hämmästyksissään, kun kuuli minun sotilaspuuhistani eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.
— Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! — sai vänrikki sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa… Mutta se tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään, ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:
— Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? — johon sotamies käsi korvalla vastasi: