III.

Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain lupakirjan — johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut antavansa suostumustaan — sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen. Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin — tahi niinkuin olin peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan. Tuohan jotain — olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että "ensimmäiseenpä tietenkin!" — Sillä olivathan siinä isoimmat miehet ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin…

Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, — epäilys että jokohan sittenkin tein tuhmasti?…

Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita. Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi…

Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa — "herra mestariksi" — ja sen, kuulin minä, luultiin paljon vaatteitani jouduttavan. — —

Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas. Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä, tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.

Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.

Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen, joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua sotilasalalle? —

Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:

Keisari ei voi armahtaa,
Oli herra eli talonpoika —
Kaikkein täytyy kolme vuotta
Kivääriä hoitaa!