— Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.
Eikä kyyneltä tullut minun silmääni — —
Vene keikkui jo laineilla — ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, — luultavasti tunteiden pakosta — herkeävän ja — vihdoin kääntyvän kotia kohti.
Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. — Aina se onkin tavallisesti vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. — Aallot kohosivat korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen. Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä, toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani peränpuolella, jossa soudin takahangassa.
Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille, joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa. Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta…
Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? —
Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin. Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän. Tahdoin olla mies.
Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus rengille — sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas maantielle päin.
Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise kulkunen, juokse hevonen! — Mutta taas kävi sieluni läpi oudot väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin tehdä. Mitähän, — mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan kulettuani — mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi kyytimiehen pyöräyttää takaisin — vaikkapa tuosta sillan korvasta — ja palaisi kotiin! Mutta ei, — ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka mikä… kovin se olisi naurettavaakin… enhän minä ole mikään "mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä — en olekkaan! Vaan mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!
Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.