Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois toimettomuudesta — ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista unelmista. — Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata elämän murrokoita — — ja niissä toivoin sekä henkisesti että ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää, se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi muovautuisi, — miehekkääksi ja tarmokkaaksi… — Ja tämän kaiken luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! —
Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin maantie alkoi.
Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi nytkin — kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani — tulla saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani. Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut, vaan äänetönnä asteli sivullani. —
Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, — ainakin luulin niin tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! — Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! —
Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä näin että hän sielussaan kärsi, — paljon, paljon. Äänikin, jolla hän minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa — ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.
Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin että "kyllähän sitä nyt… ei pidä äidin nyt tyhjiä surra… eihän ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi — koetan ensin… ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! — suoritan asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas — kuin ennenkin…"
Koetan — sanoin minä — vaikka olinhan sen päättänyt! Minä puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos kumminkin… voi! — niin… mitäpä hän enää voi tehdä! — — Ja hän neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita ja maailman kiusauksia…
Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.
Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily, jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi hänen siniharmaista silmistään.
Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni todellisia tunteitani; — senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.