Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.
Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.
— Miltä se tuntuu?
— No siinähän tuo menee.
Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko rupeaman.
Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja! Pitkä on päivä edessä… ja yö… ja vielä huominenkin päivä iltaan saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja pahki, yli ja ympäri… On aikaa nauttia "otium sapientis"…
Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka ja mietin — — —
Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!
Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista sävyisemmin "hyvää päivää!"
— Jumala antakoon, herra kapteeni!