Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa: — — ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on arestihuone… ja minä olen siis arestissa…

Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? — olenko murhannut?… olenko varastanut? — ja nyt istun vankeudessa…? — — Haa! Mitä houkkio hourailenkin! — minähän olen, minähän olen…

Ja minulle selvenee kaikki.

Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi pahki kopin päätyseiniin.

Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: — minä suljettuna yksikseni tänne… ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa kaltereissa… ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku… voi sentään! — hiljaa sydän, hiljaa! — Tämä ei ole leikin asia…

Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit, pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin tieheni! — Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin metsiä… kauvas… ja levähtämättä!

Mutta mitäpä minä karkaisin!… minua huvittaa vain näin itsekseni kuvailla.

Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää… Mutta minä en näe sieltä muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana ja raihnaisena… Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi, surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen säkeissä:

Syksyn synkkä, kolkko ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto…

Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja nukun — — —