Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.
— Hei vaan! — Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.
— Vielä mitä! vastusti toinen. — Onnea vaan! — Ja tervetuloa! lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää — —
XXXI.
On täysi talvi taas, — vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.
Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen taival katkeamassa.
Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina, ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä kohta tulen.
Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle tunteelle vieraaksi… en laske sitä sydämmelleni.
Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, — ja minä samalla kuin säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.
Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan, jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä — vuosi toista sitten — ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen mennessäni… mutta en antanut, — ja tässä minä nyt taas olen…