XXX.
Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat, surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko, että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin, todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen — tosin väärä ja kunniaton — aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.
Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa, kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu! saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa, kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin edustalla. — Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt tunsin olevani…
* * * * *
Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni — ja valkeni onnellisesti ja luonnollisella tavalla.
Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, — muistin nähneeni uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien jäljessä… upeita ratsuja… järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä tannerta… ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen… välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen… Muistin kuulleeni juhlallisia komennushuutoja… sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä… vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, — sitten kiväärien tulisadetta ja kanuunain jymähdyksiä… — kaikkea tällaista muistelin nyt kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä, maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla muistelin. — —
Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että tyyntä iloa. — Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä, valhekuvana vaan — ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta…
Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä mitään tuollaisia hirviöitä, — senkin hirviö, kun oli vaivannut minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!
Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti varuillani…
Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?… Minäkö se olin ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? — —