* * * * *
Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on elämänhalua.
Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita, joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.
Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin, kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään, tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti — eikä jaksanut joka hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin… Ei tullut vierasta, en tullut edes minä — poika. En joutanut! — Oh Jumala, kuinka hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän. Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri sunnuntai-iltoina omassa kodissani — vaikka mitä tekisin.
* * * * *
Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli. Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia. Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."
Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa huoneissaan?"
He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi". Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia (vainajan vähistä varoista).
Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä: "Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!" Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat. Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t. kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä — ovathan osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.
* * * * *