Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi". On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan. Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat käyvät pappilassa — sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa pukimissa kuni prinsessat — moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!

Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen oikeus — minulla ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain paistaa…

Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut eksyksissä tässä hirveässä erämaassa — — henkeni oli orpoutunut. Oi kauhea kuutamoyö!

* * * * *

2 p. maaliskuuta.

Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. — Taas viettänyt siellä kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä — mitä se on? Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa. Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui — ja minä muistin, miten jo koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin — silloin kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.

Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut…

Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli näyttänyt hymyilevän! Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan tuttavan — pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä — isoisä!" oli Kalevi huudahtanut. "Ah kerro, miten minun isäni voipi?" "Sinunko isäsi? Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on — asiansa lienevät huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut: "Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No", sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on kolme poikaa."

"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään. Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken…" Sitten oli pikku vainaja kysellyt myös siskojaan… Ja niin olivat he yhdessä, Pappa ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita taivaalliseen palatsiin…

— Oi jospa kuvitelma olisi totta — silloinhan ei kuolema olisikaan niin kauhea!