Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle" ("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.
Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan. Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat kirjoitusta. Nosta nyt heti."
Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut. Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän tietystikin — kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!" Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että potilas tajusi kirjoitetun sanan. Hänelle siis saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua, jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme. Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan. (Se oli itse asiassa hirveää — vastustin sitä jo silloin, mutta tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)
* * * * *
Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä kirjettä vanhalle veikolleen.
Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin — hevosella lasten kanssa — ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni huimannut elämän arki — mikä meidät perisikään — viimeiset roponi olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui…
* * * * *
Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu hajuksi konjakkia.
Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut…
* * * * *