Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän talossa — ilman isän sairauttakaan — isäntä ja emäntä voineet nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli tullut vielä tämä!
Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? — Ei, täytyi ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro, jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä, juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät meitä nöyrryttäneet — elämä oli karkeata koettelemusta ja autio erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä…
Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä. Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt. Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine, tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku tanssihullu orpojenopettajatar… Ne tervehtivät meitä ikäänkuin iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi paremmin — se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä", joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).
Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" — nämä kaksi miestä, jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani katsomassa.
Että ihmiset saattoivatkin — olihan jokaisella vapaus elää miten tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan takia? Mutta kuitenkin… kokekoon joku toinenkin minkä me ja tuomitkoon sitten…
Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä tansseihin ja hypellyt, hypellyt…
Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan.
Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi.
Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.
Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa.
Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin.
Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".
Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.
Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä) olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni, yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä pappilan rengin matkassa.