Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea, tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan tavuuta.
Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat hänelle surkuteltavia kärsimyksiä…
Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet, oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista — tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen, väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö —?" Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan että kello oli vasta niin vähän — hän katsahti kummastuneena meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan? (hän olisi romahtanut ilman meitä) — ja me saimme hänet takaisin makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi… Minä, kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua uskalsin. Ymmärsin kaiken — ainakin ymmärsin sen uskonnollisen pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti. Kaipasin, uskalsin kaivata jotakin enempää… "Oi Jumala", puhelin hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin! Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan pojaksi… Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin yhteiskunta opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja — omasta itsestäni "Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä…
Elämä — sanelin itsekseni — oli siis suurelta osalta sellaista pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää. Siinä itki äitini, hänkin valvoen — ja me lapset aavistimme ettei hän tätä kestäisi… Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät laskut ja pettyneet ohjelmat.
Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin, kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta kainaloista työhuoneessa — oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki elämän säännölliseen työhön, hän, tuo ankaran ahkera mies, joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä ääressä — siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä lastujaan… Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan omakeksimillään leluilla — todentotta: hän oli kaatunut töittensä keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen, vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin — hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen sormillaan — niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.
Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava Ikuiseen uneen.
Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton tietää.
* * * * *
Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä tulemasta omaksi haudankaivajakseen.
* * * * *