Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy — ruumisarkun tilaus! Mitat, malli… Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki. Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme…

* * * * *

Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee — meillä kaikilla, yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.

Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin muka varustauduttu, ja kuitenkin — kuinka toisella tavoin kaikki sittenkin kävi!

Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me — löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen — olimme kumpikin hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan. Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin hyvin miettivää ja alakuloista oli hänen katsomisessaan. Samalla silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia, joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta elämästä… Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin. — Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa, ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin, jääpussi päähän — sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa. Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi" ja että puhekykykin palautuu… Minä noudin apteekkarin katsomaan isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli 80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen ja rovastinaivojen välillä.

Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan. Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti. Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön, nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui — äiti heräsi vasta kun näki isän lattialla…

Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.

Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina yönä valvonut.

Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä…

Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.