Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! — Niin onkin, vastaan minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan. Raamatunmyyjä väittää ettei ruumis mitään merkitse eikä ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni, vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin…

Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa, että Hän, se korkein, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.

— — —

Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa — ensi kerran ilman isää — ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui — hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien. Siinä oli puutarha — tuulimylly — jyväaitta — kaikkia näitä oli mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän, isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli lakannut antamasta kuvia itsestään?

Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista. Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä — hän nousee — nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus — lumivalkoisena yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä: "Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa lattiaan ja on vasta silloin kuollut…

Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra! Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä olit meille liian paljon. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.

— — —

Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä kaupunkitoimiinsa — yli 200 kilometriä.

Meidänkin täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme. Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä, kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei maailmassa toista löydy.

* * * * *