Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt alistua. Hänethän on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.
Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin lämmin. Minäkin koettelen — ettei vaan ole valekuoll…? Ei, sanovat muut: kyllä hän on kuollut…
Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa — hävettää ettei isä saa mitään… Syömme melkein juhlapäivällisen — lihapullia ja pannukakkua — nautimme ja — häpeämme. Kuinka luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on loukkaus ja nauru rikos…
* * * * *
Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?
— Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme osanneet lieventää. Se on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun asiasi olisi ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt — rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?
En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51 vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen, äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin piinapenkissä, kapula suussa… häntä kidutettiin kuin marttyyria tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet, jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin… Onko tämä Jumalan työtä vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä, harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.
Ajattelenko kuin pakana — minä, joka totuuden tahdon tietää?
Ei minua huoleta se, minne isäni sielu joutui, mutta minä vaadin lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.
* * * * *