27 p. helmikuuta v. 1915.
Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi, hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui, työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin — — — ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon "kovan miehen".
Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä. Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10 minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui. Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan tulette katsomaan.
— — —
Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme ajamaan kaukaista pappilaa kohti — ruumista katsomaan. Ruumista? Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä, isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan…
Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä. Tuntui että ukon vieläkin täytyi ilmestyä vastaan ja hymähtää: "ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa, mikä lieneekään se totuus että olemassaolo lakkaa?
* * * * *
Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli — eikä ollut. Eräänlainen kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta…
Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta oliko? Ja sitten… jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin. Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä — minäkö se olen? — huomaan tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt, kouluttanut…
Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana, juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty… oh, hän on kuin kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut? Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain nukkuvalta…