Anteeksi, Äiti, että moista sanon,
En itse toiveitas oo täyttänyt,
Ma polvillani sulta anteeks anon,
Milt' elämässäin lienen näyttänyt!
Mun kohtaloni polku ompi julma,
Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et!
Sinulle outo on tuo näkökulma,
Mut Jumalapa tutkii sydämet.
Mun miten käy? Oi siitä älä huoli!
Se Äidilleni kuulua ei voi!
Ritarin täällä kohtaa koston nuoli,
Mut trubaduurin harppu jälkeen soi…
Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka,
Nyt vastaanota Poikas huokaus,
Sen mukana soi murhe, aate arka,
Mut sydämestä nousee rukous:
Se rukous, ett' Kaiken Herra
Mun Äitini sois silmäns' ummistaa
Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran
Sielussa sointu ois — vihreenä maa.
KUN ISÄ KUOLI
Pojan päiväkirja.
Jo nyt harja majastani murtui.
Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään tarttua… Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän maailmaan?
Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät ohimeneväksi, en jaksa käsittää — minä kauhistun arkipäivän naurua, riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te kaikki, joilla henki on!