Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi,
Kun koti vielä uhkui yhteinen,
Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi
Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?
Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka,
Sairaimman lapses tuonen talohon?
Miks sulle auvennut ei onnen kukka,
Miks pimeydest' et päässyt valohon?
Miks elonkumppalisi kaaduttua
Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan?
Ja polon poikas maaksi maaduttua
Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?
Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa,
Ja siell' on rauhallista, hiljaista,
Mut patsas paatinen se painaa, painaa,
Niin että tahtois ääneen kiljaista…
Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän,
Miks aina kesken kohtaa kuolema?
Niin mielellämme tahtoisimme lisän,
Vaan siinä on se — surman suudelma.
Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme
Jokainen hengessämme kärsimme:
Miks avutonna nääntyy auttajamme,
Hän — kultaisin — mi hoiti kotimme?
Miks hälle linnaa rakentaneet emme
Vaivainsa, rakkautensa palkaksi?
Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme,
Kun äidin maja haihtui halvaksi!
Ei kuningattaresta mökkiin oisi,
Ei auttajattaresta armoille!
Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi
— Ah, kunniata hapsill' harmaille!
Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa?
Oi häpeää, kun lapses moiset on!
Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"…,
Kahleita orjan kantaa, onneton!
On suku suistununna entisestään,
Se koskaan rikaskaan ei ollut lie,
Mut joku meist' on kitsas sydämestään
— Kirottu kiittämättömyyden tie!