Datum 30 sept. 14:
Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10 laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin 50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla. Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta rasittunut.
A.B.C
Epiloogi.
Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet, joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin. Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa aina on ollut — heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä. Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme enkeleiden siivet ovat kärventyneet — kuinka korkealle niillä enää päästään!
Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme, suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa" tarvita.
Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi kauvemmaksi jäädä — oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!
Pojan runo vanhalle Äidille.
Ah Äiti armas, kuinka suruisasti
Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa!
Ja miks'en minä "Poika" pontevasti
Voi omaa äitiäni pelastaa?
Miks Jumala tai mikä lie Hän voima
Näin loppuun asti meitä koittelee?
Miks ajan arkihuolet, sorto, soima
Luontomme parhaat lahjat voittelee?